Elina Knihtilän kyyneleet ja vahva tahto

Elina Knihtilän kyyneleet ja vahva tahto

Näyttelijän työ on murroksessa. Professori Elina Knihtilä on kehittänyt Teatterikorkeakoulun opetusta avoimeksi ja osallistuvaksi.

Näyttelijäopiskelijat esiintyivät lokakuussa Yayoi Kusaman taidenäyttelyssä Helsingin taidemuseossa HAMissa. He ovat tehneet esityksiä myös dementia-, kehitysvamma- ja päihdeyksiköistä, joiden toimintaan ovat tutustuneet.

”Sä oot tommonen duunari” Näin sanoi Teatterikorkeakoulun akrobatian opettaja Langry eli Abdesselam Chellaf näyttelijäopiskelija Elina Knihtilälle 1990-luvulla. ”Sä duunaat ja duunaat, mut ei tuu temppuu”.

Knihtilä ymmärsi myöhemmin, mitä nyt eläkkeellä oleva marokkolaissyntyinen sirkustaiteilija tarkoitti. Knihtilällä oli hyvä kunto, mutta hän ei mielestään ollut motorisesti lahjakas.

– Itkin ja raivosin, kun en onnistunut. Tahdonvoimalla puskin ja punnersin. Nyt tiedän, että kun on tarpeeksi yrittänyt, pitäisi antaa asian tapahtua jonkun muun kautta.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori Knihtilä jakaa työhuoneen kollegansa Hannu-Pekka Björkmanin kanssa. He kiinnittivät työhuoneensa oveen vuosi sitten lapun: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun verenpainekerhon ryhmätila. Professoreiden ystävyys on peräisin Q-teatterista 1990-luvulla, ja he kävivät Teatterikoulua yhtä aikaa.

– Muistan koulun ajoilta hurjat ja anarkistiset demot, joita Elina teki yhdessä Mari Perankosken kanssa, Björkman sanoo.

Hänen mukaansa Knihtilä on näyttelijänä herkkä ja vahva, sukupolvensa kärkikaartia. Professorina hän pitää kymmenen lankaa käsissään yhtä aikaa.

– Ihailen päivittäin, miten hän paneutuu opetukseen, oppilaiden asioihin ja hallinnolliseen työhön. Ilman häntä olisin täällä ihan helisemässä.

Helsingin taidemuseossa harjoituksiinsa keskittyneet näyttelijäopiskelijat eivät täytä taiteilijadiivan tunnusmerkkejä. Näitä nuoria ei alisteta, miltä Turkan aikojen opetus saattoi pahimmillaan näyttää. Tuskin Knihtilä ja Björkmankaan oppilaitaan helpolla päästävät, mutta ainakin täällä he huolehtivat, kuuntelevat ja kannustavat. Kaitsevat ylisuurta pesuettaan kuin äiti ja isä.

Lukiolaisena ylioppilasteatteriin

Tahto on ohjannut Elina Knihtilää pienestä pitäen. Hän kasvoi Valkealassa eli nykyisessä Kouvolassa maatilalla, jossa asuivat vanhempien ja pikkuveljen lisäksi mummo, isomummo, setä ja isosetä.

Knihtilä päätti jo 7-vuotiaana ryhtyä isona näyttelijäksi. Presidentti ja ministerit näyttivät olevan kaikki miehiä. Missihaaveet vei polkupyörällä kaatuminen ja näkyvä arpi polvessa.

– Pienenä halusin kuuluisaksi. Myöhemmin tuli muita motiiveja: näyttelijänä voin kuvitella itseni muuksi kuin olen, saan leikkiä ja jakaa leikki- ja fantasiamaailmaa muillekin, Knihtilä sanoo.

Koulu ylläpiti kiinnostusta: ala-asteella tehtiin itse näytelmiä, yläasteella oli näytelmäkerho. Hän toimi Kouvolaan perustetussa nuorisoteatterissa kunnes pääsi abivuonna ystävänsä Pirjo Longan kanssa Helsingin Ylioppilasteatteriin. Ystävykset kulkivat junalla harjoituksiin Helsinkiin.

– En päästäisi omaa lastani reissaamaan sillä tavalla! Kiitos silti vanhemmilleni, jotka eivät koskaan sanoneet, että lopeta tuo älyttömyys.

Ystävät ja puoliso Q-teatterista

Elina Knihtilä pyrki ensimmäistä kertaa Teatterikorkeakouluun vuonna 1990 yhdessä Pirjo Longan kanssa. Lonka pääsi, Knihtilä ei.

– Olin ollut viimeisessä karsintavaiheessa, ja tieto tuli ylioppilasjuhlapäivänäni. Ne eivät olleet iloisimmat juhlat. Olin pukeutuneena mustiin.

Ystävykset muuttivat Helsinkiin ja liittyivät Q-teatteriin. Lonka opiskeli, Knihtilä harrasti teatteria sekä elätti itseään ravintolatöillä ja vanhusten kotiavustajana. Illat ja öitäkin vietettiin harjoituksissa. Kolmannella yrittämällä aukesivat Teatterikorkeakoulun ovet.

– Olin kasvanut aikuiseksi ja saanut itsetuntoa. Sain opetuksesta varmasti paljon enemmän irti, kuin olisin saanut 18-vuotiaana.

Ystäväpiiri Q-teatterista on säilynyt, ja sieltä löytyi myös puoliso Tommi Korpela. Kysyttäessä romanssin yksityiskohtia Knihtilä hymyilee anteeksipyytävästi.

– Olemme olleet yhdessä 24 vuotta ja varjelemme suhdettamme julkisuudelta.

Koska paljastuksia ei kuulla, pitää tyytyä omaan havaintoon: Syyskuisena lauantaipäivänä onnellisen näköiset Korpela ja Knihtilä istuivat kylki kyljessä Helsingin Tuomiokirkon portailla rasismin vastaisessa mielenosoituksessa. Nainen lapsineen pysäytti lähtöä tekevän parin ottaakseen kuvia ja julkkisselfieitä. Näyttelijät pysähtyivät, hymyilivät ja poseerasivat kärsivällisesti.

Q-teatteri on ammattiteatteri, vaikka alkuvuosinaan se ei maksanut näyttelijöille palkkoja. Skavabölen pojat -esityksen tuotoilla teatteri vuokrasi oman tilan, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin näyttelijät saivat työehtosopimuksen mukaista palkkaa.

Professorina Knihtilä on tutustunut eksoottisiin asioihin kuten työterveyshuoltoon, liikuntaseteleihin, lomarahaan, kuukausipalkkaan ja työaikoihin.

– Tai oikeasti kuvittelin, että minulla on työajat ja voin alkaa harrastaa! Mutta täällä olen nytkin ja eilen illalla opiskelijoiden esityksessä.

Opetus palautti kadonneen äänen

Teatterikouluun tullessaan Elina Knihtilä ei omasta mielestään osannut mitään.

– Mutta minulla oli kova tahto ja työmotivaatio. Olin kyllä tunneherkkä, ja silloin sitä ominaisuutta arvostettiin näyttelijällä vielä enemmän kuin nyt.

Hän ei pitänyt itseään fyysisesti lahjakkaana.

– Kun tanssitunnit alkoivat, olin huonompi kuin moni poika. Piti vain tehdä kauheasti töitä.

Knihtilä oli pilannut äänensä Q-teatterin produktioissa. Kouluun tullessaan hän kähisi puheilmaisun opettajille Ritva Koivuselle, Malla Kuuranteelle ja Marita Naavalle, että foniatri on määrännyt äänihuulikyhmyt leikattaviksi.

– He sanoivat että jos ne leikataan, ne pitää leikata viiden vuoden kuluttua uudelleen. Ja että nyt me opetamme sinulle äänenkäytön.

Kun Knihtilä meni puolen vuoden kuluttua foniatrille, kyhmyt olivat poissa.

– He eivät päästäneet helpolla. He sanoivat, että ihminen jota esität, et ole sinä. Jouduin kohtaamaan itseni ja oikean ääneni, jota siihen asti olin painanut alas antaakseni uskottavan vaikutelman.

Viihde ei enää riittänyt

Ensimmäisen suuren elokuvaroolinsa Elina Knihtilä teki Hennana Sakari Kirjavaisen Viisasten kivessä 1994. Markus Nummen Hyväntekijät -elokuvan jälkeen kului kymmenen vuotta seuraavaan isoon eli Mirvan rooliin Matti Nykäsestä kertovassa ja Aleksi Mäkelän ohjaamassa Matti-elokuvassa. Sitten isoja rooleja tuli lisää.

Valmistuttuaan Knihtilä alkoi tehdä tv-sketsisarjaa Mari Perankosken kanssa. Sikanautaa– ja Ranuan kummit -sarjojen jälkeen vasta draamasarja Karjalan kunnaat teki hänestä koko kansan julkkiksen.

– Näyttelijänä olin tottunut tarkkailemaan ihmisiä esimerkiksi ratikoissa. Sitten huomasin että sieltä katsotaan takaisin.

Knihtilä oli mukana Putous-sarjan ensimmäisellä kaudella vuonna 2010.

– Olin tehnyt pitkään viihdettä, tuottanut ja väännellyt naamaa. Alkoi tuntua, ettei tv-viihde enää anna minulle mitään. Mietin, onko minut tätä varten verovaroilla koulutettu?

Suuri osa televisiota katsovista veronmaksajista ehkä olisi huutanut kuorossa kyllä, mutta näyttelijä halusi irti.

Koulutus avautuu yhteiskuntaan

Taideyliopiston uudessa strategiassa puhutaan luovasta yrittäjyydestä. Näyttelijät tekevät nykyisin paljon erilaisia töitä myös yrityksille, ja moni heistä laskuttaa yrityksensä kautta. Teatterin, television, radion ja elokuvan lisäksi Knihtilä on kouluttanut lääkäriopiskelijoita vuorovaikutuksessa ja näytellyt potilasta simuloiduissa hoitotilanteissa.

– Lääkäriopiskelijoiden opettaminen antoi minulle paljon. Opetuksen fokuksessa oli todellisuus. Se joskus hukkuu teatterissa, jossa leikitään fiktion kanssa.

Professorit Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman ovat avanneet näyttelijäopiskelijoiden koulutusta yhteiskuntaan.

– Emme halua heidän oppivan vain kermapersetaiteilijoiksi! Ajamme ykkös- ja kakkosvuosikurssit keväisin viikoksi ulos.

Opiskelijat ovat tutustuneet esimerkiksi dementia-, kehitysvamma- ja päihdeyksiköiden toimintaan, tehneet esityksiä ja palanneet laitoksiin niitä esittämään. Lavat auki -kiertueessa ohjaajat ovat ohjanneet maisteriopiskelijoille esityksiä, joilla on kierretty ympäri Suomea eri teattereissa.

”Keski-ikäiset naiset tulevat aina”

Elina Knihtilän työsopimus jatkuu vuoteen 2018, ja virkaa voidaan jatkaa.

– Täällä parasta on olla nuorten kanssa. Ja opin valtavasti. Viime viikolla kuulin Teemu Mäen ja Laura Gustafssonin luennot toiseuden representaatiosta. Se oli ihanaa! Sain vain istua ja kuunnella.

Toiseus onkin kuuma aihe Teatterikorkeakoulussa. Se kuvaa ihmisryhmiä, jotka nähdään normeihin kuulumattomina – kuten esimerkiksi naiset miehisessä teatterikentässä.

Knihtilä protestoi asetelmaa jo opiskelijana. Tänä vuonna hänet valittiin Suomen Wiftin eli Women in Film & Television Finlandin puheenjohtajaksi. Järjestön tavoitteena on edistää naisten ammatillista kehitystä ja saavutuksia elokuvassa, televisiossa ja liikkuvan kuvan eri aloilla.

Knihtilän vuosikurssille pyrkijöistä kaksi kolmasosaa oli naisia, mutta valituista suurin osa miehiä.

– Ajateltiin, että miehet työllistyvät helpommin ja kauhisteltiin teattereiden kohtaloa, kun yleisöt vanhenevat. Mutta aina ne keski-ikäiset naiset jostain katsomoihin tulevat.

Keski-Euroopan teattereissa ihmetellään, kun Suomen puheteattereihin myydään vuosittain 3,2 miljoonaa lippua. Knihtilän mielestä se johtuu harrastajateatteriperinteestä. Meillä teatteria on tehty joka kylällä.

Mutta vaikka keski-ikäiset naiset ovat suurin kuluttajaryhmä, se ei näy sisällöissä. Miksi Suomi 100 -hankkeeseen ei tarjottu elokuvia suurnaisista? Naistekijöiden aiheet ovat erilaisia kuin miesten, on Knihtilän selitys.

– Onko kiinnostavaa, jos suurmiehestä kertova pompöösi patsaskuva rakennetaan naisesta? Naistekijöille sanotaan usein, että ”sun aihe on niin pieni”.

Hän miettii, mikä tekee aiheesta ”ison”. Sekö, että juostaan korsussa, pommit räjähtelevät ja Mannerheim ratsastaa? ”Pienestäkin” aiheesta voi silti tulla suuri elokuva.

Ruotsin elokuvasäätiön tasa-arvosuunnitelma sotketaan Suomessa kiintiöihin. Knihtilä oikaisee, että kyse on tavoitteista, ei kiintiöistä.

– Lähes puolet Euroopassa korkeakoulutetuista elokuvantekijöistä on naisia, mutta vain murto-osa heistä pääsee tekemään pitkää elokuvaa. Hyviä tekijöitä löytyy, mutta valta on rahoituksesta päättävillä.

Rakkaudelliset mielikuvat eivät lopu

Elina Knihtilälle sekä näyttelijänä että opettajana on tärkeää, että hän jatkaa näyttelemistä viranhoidon ohella. Hän neuvoi opiskelijoitaan menemään ”teos edellä”. kunnes koki Q-teatterin Tavallisuuden aave -näytelmän harjoituksissa, mitä se tarkoittaa.

– Halusin näytellä omalla tavallani, mutta ohjaaja Saara Turunen halusi jotain ihan muuta. Kroppani pani vastaan, ja kesti kauan löytää oikea tyylilaji. Jouduin altistamaan itseni samalle, mille altistan opiskelijoita.

Lapsen eli Ilmari Korpelan syntyminen 1997 toi näyttelijän elämään perspektiiviä. Erik Söderblom pyysi häntä Joutsenlaulu-näytelmään.

– Sanoin että tulen, jos minun ei tarvitse itkeä näyttämöllä. Uskalsin ensimmäistä kertaa asettaa rajoja.

Näyttämöllä Knihtilä on aina ollut ”hyvä itkemään”. Lihasmuisti auttaa, mutta mielikuviakin toki tarvitaan. Q-teatterin johtaja Antti Raivio opetti, että väkivaltaiset mielikuvat syövät itseään, ja kohta pitää ajatella aina vain kauheampia asioita.

– Hän opetti miettimään rakkaudellisen ilmapiirin kautta – asioita, joihin uskoo, joita toivoo ja joita rakastaa. Ne mielikuvat eivät kulu.

Tiina Pelkonen
Kuvat Markus Sommers

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*